Puilla on vielä kirkkaan keltaiset viitat, kun kaikki muu on jo menettänyt värinsä ja elämänsä. Taivas näyttää kylmältä harmaudessaan ja jäinen tuuli kuljettaa pienenpieniä lumihiutaleita melkein vaakatasossa.
Syksy täyttää minut aina melankolialla. Ehkä siksi, että seikkailujen, magian ja keijujen aika on ohi. Kun kesä viedään minulta, maailma tuntuu kolkolta. Ehkä syksy on ollut liian monen asian loppu. Ihmissuhteiden loppu, elämänvaiheen loppu, vapauden ja haaveilun loppu, koska koulut ja työt alkavat taas, samoin myös typeristä asioista stressaaminen. Nautin kyllä syksystä ja talvesta myös. Mutta taustalla häilyy aina menettämisen tunne.
Elämän kauneimmat hetket ovat niitä, kun onnellisuus ja suru kulkevat käsi kädessä. Mikään ei kestä ikuisesti. Vaikka luopuminen koskee, voi silti olla onnellinen siitä, että sai kokea sen kaiken. Jopa silloin, kun menetyksen tuska on sietämätön, katsoo muistojaan rakkaudella ja lempeydellä. Se on kaunista.
Muistot ovat mittaamattoman arvokkaita ja ne muovaavat meitä aina joksikin uudeksi. Näin kaikki kokemamme kulkee mukanamme aina. Hetken päättyminen voi sattua, mutta pidän tärkeimmät muistoni aina tallessa, lähellä syndäntäni, eikä kukaan voi viedä niitä minulta.
Se sattuu, koska se oli merkityksellistä. Ja merkityksellisyys on juuri se, mitä suurin osa meistä haluaa.
Tajusi juuri, että tuo surullisuuden ja onnellisuuden sekoittunut sävy on läsnä elämässäni joka päivä. Vuodenajat vaikuttavat siihen jonkin verran. Keväällä olen intoa täynnä, mutta syksyllä tuntuu kuin kaikki, mitä olen koskaan menettänyt, katsoisi minua silmiin joka ikisessä keltaisessa lehdessä, jokaisessa kuihtuvassa ruohonkorressa, jokaisessa surkeassa vesilammikossa ja jokaisessa hitaasti taivaalta leijailevassa lumihiutaleessa.
Kuin minulla olisi koti-ikävä. Jopa silloin, kun olen täysin tyytyväinen siihen, missä olen, kun tunnen, että olen juuri siellä, missä pitääkin. Kaiken alla on tunne, että tämä ei ole kaikki, mitä on. Olen vain matkaaja tekemässä parhaansa ottaakseen kaiken irti hetkestä. Matka voi olla hyvä, täydellinen ja onnellinenkin. Mutta jossain on jokin toinen paikka, minne kuulun, paikka, jota joskus kutsuin kodikseni, jotain, minkä menetin.
Tuo kaipuu tekee jokaisesta hetkestä niin kauniin. Koska onnellisimmissakin hetkissä se on läsnä, tunne menetyksestä. Tajuaminen, että niin kuin kaikki huonokin, myös hyvät asiat päättyvät. Kuulun jonnekin muualle, en tähän maailmaan. Mutta olen täällä nauttiakseni kaikesta niin hyvin kuin mahdollista. Kaipaan kotiin, mutta matkani ei ole vielä ohi ja aijon ottaa siitä kaiken irti.
Tiedän vallan hyvin, että tämä tunne, jota kuvailen, on hyvin todennäköisesti vain se sama tyhjyyden tunne, jonka me kaikki ihmiset jaamme. Tiedäthän, rinnassa se musta aukko, joka ei koskaan katoa. Joka imee itseensä kaiken valon, rakkauden erityisesti. Tyhjyys, joka on siellä, koska me sosiaalisina eläiminä kuulumme yhteen, mutta emme koskaan löydä toisen kanssa täydellistä, todellista yhteyttä. Kaipaamme yhtenäisyyttä, täyttä hyväksyntää, ymmärrystä ja sulautumista toisen kanssa. Samalla haluamme pitää oman yksilöllisyytemme muuttumattomana. Ehkä jossain fantasian ja scifin täyteisessä tulevaisuudessa olemme kehittyneet telepaateiksi ja voimme saavuttaa tämän ja päästä eroon tästä pohjattomasta kuilusta sydämissämme. Sitä odotellessa täytyy jokaisen meistä selviytyä tuon tunteen kanssa yksin.
Ehkä tämä tunne siitä, että kuulun jonnekin muualle kuin tänne, on vain minun tapani tulkita tuota rinnassani olevaa mustaa aukkoa. Ehkä se on vain narratiivi, jonka olen kehittänyt, jotta pystyisin elämään sen kanssa. Ja tiedätkös, se on ihan ok. Se tekee elämästäni taijanomaisempaa ja merkityksellisempää, se täyttää jokaisen päiväni kaudenudella. Jos se pitää yltiötunteellisen mieleni oikeasti masentumasta, eikö se ole juuri oikein? Olen matkustaja kaukaisesta galaksista, toisesta ajasta. Antakaa minun pitää fantasiani. Ne pitävät minut elossa.
I follow the moon to find a path away from the scorching sun
I follow the stars to my abode, it’s burning
I seize the moment to hear a story no ones telling anymore
The worlds forgotten, the words forbidden
– Sonata Arctica: The Worlds Forgotten, the Words Forbidden
